Menetin työni muutama vuosi sitten. Se oli shokki, mutta ei yllätys, sillä työpaikkani oli ollut myynnissä. Silti en ollut halunnut uskoa, että minulle kävisi niin. Muistan vieläkin sen hetken, jolloin kuulin uutisen, ja sen tunteen, että nyt joudun ottamaan vastaan ikävän uutisen, johon en voi mitenkään itse vaikuttaa, mutta joka vaikuttaa elämääni suuresti. Etsiessäni uutta työtä yksi suurimmista huolistani liittyi rahaan ja toimeentuloon. Suomessa on onneksi hyvät tukiverkot, mutta noina kuukausina tunsin kipeästi, miten ohut selviytymisen ja toimeentulon lanka on ja kuinka tärkeää on pystyä elättämään itsensä ja perheensä. Tunsin, kuinka jakautunut yhteiskunta on työssäkäyviin ja työnhakijoihin.
Sain työpaikan, mutta huoli jäi. Kun on menettänyt työpaikan, sen voi menettää toisenkin kerran, eikö vain? Siinä sitä taas oltaisiin, vakavien asioiden äärellä. Murehdin ja huolehdin, pelkäsin pahinta.
Jossain vaiheessa alkoi tuntua siltä, että nyt murehtiminen saa riittää. En halunnut enää murehtia, sillä se vei elämästä värejä. Olihan minulla kuitenkin elämässäni kaikki hyvin. Rakas perheeni, läheiset, ystävät, työpaikka. Ihana koti ja jääkaapissa ruokaa. Palkka, jolla pitää huolta perheestä.
Paljosta kiitollinen
Uuden vuoden aattona 2016 tein itselleni lupauksen: alkaisin nähdä sen mitä minulla on enkä pohtia sitä, mitä minulla ei ole tai minkä voisin menettää. Päätin ajatella myönteisemmin. Päätin yrittää pysäyttää ajatukset ennen kuin huolikela lähtee liikkeelle. Käytännön tasolla päätin kirjata päiväkirjaani iltaisin, mistä kolmesta asiasta olen tänään kiitollinen.
Apeus on tarpeellinen tunne
Aloin lukea kirjoja onnellisuudesta, en siksi, että aina tarvitsee tuntea olevansa onnellinen, vaan siksi, etten olisi jatkuvasti huolissani. Halusin oppia lisää tunnetaitoja. Kirjoista opin: ei pidä juosta kurjia tunteita karkuun. Päinvastoin, epämukavat tunteet ovat tärkeitä ja ne kertovat minulle minusta itsestäni. Aloin opetella pysähtymään niiden äärelle ja miettimään, mistä ne kertoivat. Kun harmittaa, ärsyttää tai tuntuu apealta, muistutan itseäni, että antaa tuntua vaan. Sitten mietiskelen, mikä nyt mättää. Siinä miettiessäni tunne saattaa itsestään väistyä.
Puuttuuko minulta jotain?
Kolmantena juttuna kysyn silloin tällöin itseltäni: puuttuuko minulta jotain? Ja vastaus on: ei puutu. Pienenä sieluna myönnän, että haluaisin jotkut kengät, vaatteen tai matkan, joita en voi saada. Mutta oikeasti minulta ei puutu mitään, vaan minulla on kaikki hyvin.
Kirjoitan tätä blogia, sillä haluan harjoitella näitä tunnetaitoja koko ajan. Blogi on kuin oma muistikirjani tai kompassini, joka sälän, väsyn, harmin tai surun keskellä muistuttaa omista tukipilareistani ja kuinka saada maata jalkojen alle. Blogin nimi on Kaikki hyvin, koska tänään on kaikki hyvin, ja tuli mitä tuli, lopulta kaikki on hyvin.
#kaikkihyvinpäivä