Asiasanat: Lempikirja 2019, novellikokoelma, omaelämäkerrallinen
Olen nyt lukenut molemmat Lucia Berlinin suomennetut novellikokoelmat ja pitänyt molemmista valtavasti. Lucia Berlin (1936-2004) oli amerikkalainen kirjailija, joka eli epätavanomaisen elämän ja se näkyy hänen tarinoissaan.
Novelleissa äänen saavat tytöt ja naiset: pikkutyttö, opiskelija, nuori äiti, sisar, työssäkäyvä nainen ja alkoholisti, joiden elämään tuovat hankaluuksia tavalla toisella usein miehet. Rivien välistä henkii päähenkilön halu elää itsenäistä elämää, vaikka ajan henki ja ympärillä olevat miehet määräävät toisin. Kapuloita rattaisiin ihan vain aikakauden salliman vahvemman oikeudella voimalla tuovat rajoittavat isät, uudet rakkaudet, narkkarimieheet, ahdisteleva isoisä.
Sally itkee hiljaa, “Pobrecita. Pobrecita”, hän sanoo. “Voi kunpa olisin voinut puhua äidille. ja kertoa, kuinka paljon minä häntä rakastan.”
Minä taas … minä en tunne armoa.
Usea novelli käsittelee Berlinin lapsuudenperhettä: uraansa kaivosalalla luovaa isää ja alkoholisoitunutta äitiä, isoäitiä joka sulkee silmänsä isoisän hyväksikäytöltä. Pikkusiskosta tulee läheinen ystävä myöhemmällä iällä, ja yhteinen matka päättyy siskon menehtymiseen syöpään. Päähenkilö saattaa myös olla vain tarkkailija ja seurata työkaverinsa erikoista avioliittoa.
Laki varmaan määräsi, että minun piti olla läsnä, kun lääkäreillä oli naispuolinen potilas. Alkuun ajattelin, että se oli vain aikansa elänyttä hätävarjelun liioittelua. Mitä vielä! Ällistyttävän monet noista vanhoista rouvista olivat rakastuneet tohtoriin.
Elämä on välillä kovaa, mutta ei koskaan täysin toivotonta. Vaikeuksista huolimatta päähenkilöt tuntuvat tarkastelevan tilannettaan lämpimän ja ei-tuomitsevan katseen välityksellä. Aina löytyy joku ratkaisu ja ulospääsy. Vain yksi tarina (MIjito) oli niin surullinen, että oli pidettävä taukoa sitä lukiessa, ja olen palannut siihen ajatuksissani monta kertaa.
Mitä avioliitto sitten oikein on? En ole ikinä tajunnut sitä. Ja nyt en ymmärrä kuolemaa.
Lucia Berlin oli alkoholisti, mutta myös sinnikäs nainen, joka elätti neljä poikaansa yksinhuoltajana ja työskennellen niin opettajana, siivoojana kuin sairaalassakin. Hän kirjoitti tarkkanäköisiä ja elämän varjopuolia valottavia novelleja pilke silmäkulmassa.
Kuolemaan ei ole opaskirjaa. Ei ketään joka kertoisi mitä tehdä ja millaista siitä tulee.