Varoituksen sana tähän kirjaan tarttuville: Michelle Obaman Minun tarinani (2018) karkottaa yöunet. Vetävästi kirjoitettu kirja vie vallan kulissien taakse, kuvaa upeasti Michelle Obaman elämänmatkaa ja jatkuvan kehittymisen asennetta, ja on lisäksi yhteiskunnallinen analyysi eriarvoisuudesta. Ja nyt kun luin sen loppuun, kaipaan takaisin sen pariin. Viettäisin mielelläni vielä aikaa Michellen seurassa.
Michelle Obama ponnisti Chicagon köyhästä lähiöstä huippuyliopistoihin ja päätyi Valkoiseen taloon ensimmäiseksi naiseksi, ja tarjoaa silti monella tavalla oivan samaistumisen kohteen minulle, helsinkiläiselle työssäkäyvälle naiselle.
Yksi syy on tietysti äitiyden ja työn yhteensovittaminen. Michelle Obama on myös elänyt niissä ristipaineissa, joissa tuntee olevansa jatkuvasti väärässä paikassa, kotona sairasta lasta hoitamassa, kun pitäisi olla töissä, tai töissä vielä vähän, vaikka pitäisi olla lasten kanssa kotona. Lisäksi vaimo ja lapset jakavat kuuluisan puolison äänestäjien kanssa. Barack Obama on lopulta aika vähän kotona.
Ihailua herättävää luettavaa on myös Michelle Obaman pyrkimys tehdä aina parhaansa. Hän ei tosiaan päästä itseään vähällä, vaan tekee valtavasti työtä, kehittyy ja kehittää itseään. Matka Valkoiseen taloon vie perheeltä peräti kaksi vuotta alkaen demokraattien esivaalitaistelusta. Aluksi Michelle yrittää pitää kiinni omasta urastaan, mutta kun aviomiehen suosio vain kasvaa, Michelle luopuu omasta työpaikastaan. Siitä hän pitää kiinni, että on iltaisin laittamassa lapsensa nukkumaan.
Julkisuuden paineet koskettavat aviomiehen suosion kasvaessa yhä enemmän myös Michelleä, joka lähtee vaalitaistoon ilman suuria tukijoukkoja omana itsenään puhuen suoraan sydämestä asioista, jotka hän tuntee ja kokee tärkeäksi. Se viekin pitkälle, ja mitä tärkeämmäksi Michelle kampanjalle kasvaa, sitä enemmän hän kerää myös kielteistä huomiota. Jo tämän matkan kuvaaminen on erittäin kiinnostavaa luettavaa.
Myös häntä on epäilty parhaista ja vilpittömistä aikeistaan huolimatta ja se on tuntunut pahalta.
“Olen oppinut tämän: heillä kaikilla on ollut matkallaan epäilijöitä. Joillakuilla on edelleen stadionin täydeltä kurkku suorana huutavia arvostelijoita ja teilaajia, jotka toistavat Enkö minä sanonut nähdessään pienenkin virheen tai harha-askeleen. Haukkujat eivät vaikene, mutta menestyksekkäät ihmiset ovat keksineet, kuinka kestää se: he ovat oppineet tukeutumaan ihmisiin, jotka uskovat heihin, ja sisukkaasti pyrkimään tavoitteisiinsa.”
“Jos ihminen ei korota ääntään, eikä itse määrittele itseään, muut tekevät sen suurpiirteisesti hänen puolestaan.”
Paineiden kasvaessa Michelle Obama epäilee välillä itseään ja käyttää silloin hyväkseen itselleen jo nuorena lukiolaisena kehittämäänsä voimalausetta, sillä “itseluottamus on joskus kutsuttava esiin omasta sisimmästä:
“Olenko tarpeeksi hyvä? Olen.”
Intohimoisesti työhönsä suhtautuvan aviomiehen vaimona ei myöskään ole aina helppoa. Michelle menee itseensä ja huomaa ruokkineensa negatiivisia ajatuksia, ja sen sijaan opettelee ajattelemaan toisin:
“Oma onneni oli enemmän kiinni minusta itsestäni kuin olin valmis myöntämään.”
Haluan oitis ottaa hänet roolimallikseni.
Kutkuttavaa luettavaa on kurkistus Valkoisen taloon ja presidentilliseen elämään. Perhe elää yltäkylläisissä oloissa, mutta ilman vapautta ja jatkuvan julkisen paineen ja luupin alla. Presidentti liikkuu paikasta toiseen valtavan autosaattueen mukana eikä ensimmäisen naisenkaan saattue jää keneltäkään huomaamatta.
Michelle Obaman yhteiskunnalliset hankkeet puhuttelevat: Let’s Move!, joka tähtäsi lasten ja nuorten lisääntyvän ylipainoisuuden vähentämiseen, Reach Higher, jonka tavoitteena on kannustaa lapsia yliopistokoulutukseen, Let Girls Learn, joka nimensä mukaisesti haluaa edistää tyttöjen koulutusta myös globaalilla tasolla sekä Joining Forces, joka tuki sotilasperheitä.
Ja Michelle Obama onnistuu, vaikka tietää, että maassa on monia jotka mieluummin näkisivät hänen tai hänen miehensä epäonnistuvan. Toisaalta moni näkisi hänet mielellään myös seuraavana presidenttinä, mutta turhaan, hän inhoaa politiikkaa.
Michellen vs. Hannelen juuret
Michelle Obaman yhteiskunnallinen analyysi ja hänen oma tarinansa kaksinkertaisen vähemmistön edustajana puhuttelevat minua paljon. Minulla ei ole omakohtaista kokemusta siitä, millaista on elää väheksittynä omassa maassaan (ja toivon, että kenenkään ei koskaan tarvitsisi kokea sitä). Tiedostan, että elän pitkälti itse valitsemaani elämää vapaassa ja tasa-arvoisessa maassa ja elän näin, koska olen osa juuri tätä yhteiskuntaa, joka on antanut myös minulle mahdollisuuden tehdä omia valintoja.
Kuitenkin mieleeni jäi Michelle Obaman kertomus isoisästään Southsidesta. Tämä oli menetettyjen unelmien katkeroittama äreä mies, joka lähti suuressa massamuutossa etelävaltioista pohjoiseen haaveenaan päästä yliopistoon. Lopulta isoisä ei onnistunut elämään haluamaansa elämää, mutta Michelle näkee, kuinka tämä kunnianhimoinen asenne lopulta helpotti isoisän jälkipolvien elämää.
Jotain samaa tunnen löytäväni omista juuristani. Myös minä olen saanut enemmän mahdollisuuksia kuin oma isäni, äitini, isoäitini tai isoisoäitini. Äitini syntyi juuri ennen jatkosotaa suurperheen nuorimmaksi tyttäreksi. Hän olisi halunnut mennä oppikouluun, mutta kun opettaja tuli puhumaan asiasta papalleni, tämä oli sitä mieltä, ettei meillä tyttöjä kouluteta, vaan poikia.
Vuonna 1910 syntynyt isäni äiti puolestaan kävi muutaman luokan kiertokoulua, sillä muuhun ei ollut mahdollisuuksia varsinkaan, kun perheen isä kuoli punavankileirillä ja äiti joutui elättämään kahdeksan lastaan yksin.
Myöskään kansakoulussa etevä isäni ei mennyt oppikouluun, vaikka kummisetä olisi maksanut sen. Isäni kertoi tarinan usein ja totesi, että silloin oppikoulu tuntui liian suurelta muutokselta maalaispojalle. Ehkä hän ei halunnut erottua, ei omiensa joukossa eikä oppikoululaisten joukossa. Niin suuret olivat luokkaerot 1950-luvulla. Ehkä hän ajatteli, että ei ole tarpeeksi hyvä. Tiedän, että hän oli ujo ja herkkä ihminen.
Isäni ja äitini arvostivat koulutusta. Vaikka isälläni ei ollut muodollista koulutusta, hän kouluttautui työelämässä ja eteni monien taitojensa avulla hyvin. Hän myös luki paljon ja kannusti tyttäriäänkin lukemaan esimerkiksi ostamalla meille kirjoja lahjaksi. Isosiskoni ja minä taisimme olla sukumme ensimmäiset maisterit. Vaikka korkeakoulutus on ollut ilmaista vuosikymmenet, niin kauan voi kestää murtaa oman taustansa rajat. Tätä mietin usein.
Siksi arvostan Michelle Obaman sitkeyttä ja kunnianhimoa raivata tiensä köyhästä lähiöstä huippuyliopistoihin. Sen lisäksi Michelle kasvoi rakastavassa ja tasapainoisessa perheessä, jossa häntä arvostettiin ja jossa häneltä odotettiin paljon. Hän sai tukea, joka auttoi häntä uskomaan itseensä vaikeinakin hetkinä. Michellen elämä on ollut hyvin erilaista kuin hänen äitinsä, ja samoin voin sanoa itsestäni ja äidistäni, vaikka istunkin helsinkiläisessä lähiössä enkä Valkoisessa talossa tätä kirjoittamassa.
Amerikkalaista rasismia on vaikeaa ymmärtää valkoisesta Pohjolasta käsin. Oma työväenluokkainen taustani auttaa minua kuitenkin ymmärtämään, miten yhteiskunta vaikuttaa yksilön elämään ja miten emme ole vain oman onnemme seppiä. Miksi isäni ei tarttunut tilaisuuteen, joka hänelle tarjottiin? Voiko 14-vuotias maalaispoika olla kypsä tekemään tällaisen valinnan olla ottamatta hienoa tilaisuutta vastaan? Millaista tukea hän olisi tarvinnut kerätäkseen rohkeutensa?
Michelle Obama teki systemaattisesti työtä sen eteen, että henkisesti ahtaalla olevat (usein tytöt ja naiset) saivat ilmaa siipiensä alle. Hänen sanomansa on, että jokainen kohtaaminen toisen kanssa voi muuttaa tai olla muuttamatta toisen elämää parempaan suuntaan. Mahdollisuudet ovat olemassa, joskus tarvitaan pientä pukkausta, jotta uskallamme tarttua niihin. Me tarvitsemme uskoa itseemme. Tarvitsemme tukea. Kun epäilemme itseämme, jonkun pitää sanoa meille, että me kelpaamme.
“Sinä kuulut tänne. Sinulla on väliä. Minä arvostan sinua.”
Michelle Obaman voimasanojen myötä toivotan sinulla kaikkea hyvää. Sinulla on väliä.
Yksi vastaus artikkeliiin “Michelle Obaman inspiroivaa seuraa jää kaipaamaan”