Olipa taas viikko ja tukku vaihtelevia tunteita laidasta laitaan. Iloa, ylpeyttä ja kiitollisuutta, turhautumista. Tunteen nimeäminen ja ymmärtäminen auttavat hyväksymään sen ja päästämään siitä irti. Tästä mentalisaatiosta oli juttua myös tuoreessa Helsingin Sanomien artikkelissa. Itse harjoitin sitä päästäkseni turhautumisesta yli.
Miksi synkemmät tunteet tuntuvat kestävän ja vaivaavan pitempään? Vai onko kyse harhasta? Eikö suurimman osan aikaa tunnetila ole sopivan mukava, sitä ei vain pistä merkille? Tälläkin viikolla olen tuntenut iloa, rakkautta ja turhautumista. Turhautuminen oli piinallista, että sitä tunnetta jouduin vähän käsittelemään. Kerron kohta miten.
Tein meille kahdelle hyvää hellepäivän ruokaa 
Luin ja lepäsin kuumalla parvekkeella. 
Katsoin Ellen Thesleff -näyttelyn yhdessä ystävän kanssa.
Onneksi tuskin muistan useimpia turhautumisia, niin ohimeneviä hetkiä ne olivat. Painavammasta päästä olevat turhautumiset liittyivät keveästi mutta varmalla äänensävyllä heitettyihin kommentteihin, joiden tunsin vievän asioita väärään suuntaan tai kun tunsin ettei vastapuoli ymmärtänyt näkökulmaani selityksestä huolimatta.
Käsittelin tunnetta näin
- Jos tunnen, että jokin kohtaaminen ei ole mennyt aivan putkeen ja minulle on jäänyt siitä epämukava olo, yritän nimetä tunteen, joka olon aiheuttaa.
- Ehkä olen vain ensin harmistunut toiseen osapuoleen. Mietin, mikä minua tilanteessa harmittaa tai miksi harmistun.
- Jos on hankala paikallistaa harmin syytä, kokeilen tunteen etäännyttämistä ja kysyn itseltäni, “mikä Hannelea harmittaa”. (Kikka muuten toimii.)
- Joskushan toinen on tosiaan käyttäytynyt tökerösti ja ok harmistua. Toisaalta tökeröstä käytöksestä voi joskus olla ihan turha harmistua, ja on kiinnostavaa pysähtyä miettimään, miksi silti teen niin. Tunne kertoo enemmän minusta itsestäni kuin siitä toisesta. Tökerö käytös taas kertoo enemmän siitä toisesta kuin minusta.
- Jos kuitenkin kyse on vain erilaisista näkemyksistä, mietin olisiko minun kenties pitänyt tehdä tilanteessa jotain toisin ja mitä se olisi ollut?
- Seuraavaksi myönnän, etten siinä kohtaamisessa onnistunut paremmin, mutta olen kiitollinen siitä, että päädyin tähän tilanteeseen, koska voin oppia siitä ja toimia seuraavalla kerralla paremmin.
- Lopuksi voin yrittää korjata tilanteen heti tai tilanteen salliessa.
Kannattaa katsoa tunteiden taakse
Aina ei ole helppoa kääntää ajatusta toiseen suuntaan, päästää ensin irti toisen osapuolen, sitten itsensä syyttelystä, lopulta myöntää mokansa, antaa itselleen anteeksi ja ottaa opiksi. Prosessiin menee tilanteesta riippuen aikaa.
Epämukavien tunteiden käsittely ei ole kivaa, mutta pakoonkaan ei pääse. Hyvä puoli on, että mikään ei kestä ikuisesti, tylsät tunteetkaan. Nimenomaan, kun niitä käsittelee, aivot rauhoittuvat, kuten mm. Emma Seppälä ja Camilla Tuominen kirjoissaan kertovat.
Lukuvinkit
Emma Seppälän The Happiness Track -kirjasta olen poiminut monta hyvää ajatusta, mm. kiitollisuuslistan, itsemyötätunnon ja tiedon, että ihmisillä on evoluutiosyistä taipumusta tulkita tilanteet negatiivisesti, joten myönteistäkin ajattelua on syytä vastapainoksi treenata. Tämä ei siis tarkoita ikävien tunteiden lakaisemista maton alle, päinvastoin.
Camilla Tuominen puolestaan opastaa kirjassaan Johda tunteita, menesty työelämässä (Tammi) nimeämään tunteen mahdollisimman yksityiskohtaisesti, sillä epämääräisen tunteen nimeäminen rauhoittaa aivoja.
Vastaavasti myös tilanteen hyväksyminen rauhoittaa ja suuntaa energian vatvomisesta ratkaisemiseen. Tuomisen kirja kokoaa mainiolla tavalla käytännönläheisiä työkaluja tunteiden ymmärtämiseen. Ei kannata hätkähtää kirjan pragmaattista nimeä.
Samojen asioiden äärellä ollaan tässä Helsingin Sanomissa 6.6.2019 ilmestyneessä artikkelissa Älä sorru ajatustenlukuun, jossa on aiheena mentalisaatio eli mielen toiminnan ymmärtäminen. Jutussa haastateltu Nina Pyykkönen on psykologi, psykoterapeutti ja työnohjaaja.
Aivan, mentalisaatiolla on myös toinen puoli. Empatiasta se eroaa juuri siinä, että mentalisaatio tarkoittaa paitsi kykyä ymmärtää toisten myös omia tunnetiloja ja säädellä niitä. Tämä vaatii uskallusta katsoa rehellisesti, mitä oman käytöksen takana piilee: Miksi raivostun itkevälle lapselle ja alan huutaa? Miksi en uskalla sanoa kollegalle, että hän pahoitti mieleni vaan haukun häntä selän takana? Miksi käyttäydyn hyökkäävästi, kun joku kritisoi pyöräilyä tai lihansyöntiä?
Älä sorru ajatustenlukuun -artikkelista
Tunnetilani juuri nyt? Tyytyväinen, että bloggaus on valmis julkaistavaksi ja julkaisu myös vähän jännittää.
Entä sinulla?