Svetlana Aleksijevitsin Neuvostoihmisen loppu – Kun nykyhetkestä tuli second handia (Tammi) kertoo, millaista oli elämä ennen Neuvostoliitossa ja millaista se on nyt Venäjällä. Kirja perustuu tositarinoihin. Kirjailija kiersi maata vuosien 1999 ja 2012 välillä haastatellen tavallisia venäläisiä. Lähes 700-sivuinen järkäle koskettaa ja järkyttää. Se on myös kokoonsa nähden nopealukuinen ja vetävästi kirjoitettu kirja.
“Joku on huomauttanut osuvasti: viidessä vuodessa Venäjällä voi muuttua kaikki. mutta kahdessa sadassa vuodessa ei muutu mikään.”
Stalinin ajasta perestroikan ja kaaoksen kautta vakiintuneeseen tilanteeseen
Stalinin aika oli miljoonille silkkaa kärsimystä. Elämä oli raskasta ilmiantojen ja petosten varjossa. Koskaan ei voinut tietää, milloin tultaisiin hakemaan ja kenen ilmiannosta, oli syyllinen tai syytön. Lapset erotettiin vanhemmistaan, kärsittiin rajua puutetta ja nälkää. Stalin teki kuitenkin Neuvostoliitosta toisen maailmansodan voittajan ja häntä ihailtiin. Totalitarismissa oli myös voittajansa, joilla ei ollut valittamista.
“– mutta en pitkään aikaan tiennyt mitään vuodesta -37. Kysyin kerran äidiltä: “Missä meidän ukki kuoli?” ja hän pyörtyi. Isä sanoi: “Älä enää koskaan kysy sitä äidiltä.” Minä olin lokakuulainen ja pioneeri, sillä ei ollut väliä uskoinko minä siihen vai en. Ehkä minä uskoinkin? Luultavasti en edes ajatellut asiaa.
Perestroika herätti toivon, mutta kun kommunismi sitten romahti, merkitsi se suurta hämmennystä. Mitä sitä on, jos ei enää neuvostoihminen? Oma kotimaa ja identiteetti katosivat kuin yhdessä yössä. Eilen elit Neuvostoliitossa mahtavan voittajamaan kansalaisena, tänään heräät suuruutensa menettäneessä maassa Venäjällä venäläisenä.
Talous petti ja monet putosivat tyhjän päälle köyhyyteen vailla toimeentuloa. Kaupoissa alkoi olla tarjontaa, mutta ihmisillä ei enää rahaa. 1990-luvun talouden uusjako jätti suurimman osan kansasta nuolemaan näppejään. Toisaalta materialismin nousu järkytti.
Neuvostoliiton hajoaminen johti raakoihin konflikteihin ja sotiin Kaukasiassa. Nyt Venäjällä asuu paperittomia kaukasialaisia vailla kotimaata ja tulevaisuutta. Heidän haastattelunsa ovat lohdutonta luettavaa.
Miksi Venäjä ei muutu?
Venäjä kiinnostaa: mitä maasta oikein pitäisi ajatella? Kuulemme uutisia epädemokraattisesta maasta, jonka johto ei näytä välittävän kansalaisistaan ja vielä vähemmän kansainvälisistä sopimuksista, ja joka takertuu suurvalta-asemaan keinolla millä hyvänsä.
Toisaalta minulla on ollut parin vuoden aikana ilo tutustua pariin venäläiseen ja he ovat sydämellisiä, sosiaalisesti taitavia tunnelman nostattajia ja innokkaita keskustelijoita. Pienen maan kansalaisena vain ilmiselvä suurvalta-ajattelu pysäyttää miettimään. Venäläiselle oman maan suuruus ja mahtavuus ovat itsestäänselvyyksiä.
Jos Venäjä kiinnostaa
VENÄJÄSTÄ RADIOSSA – Kuinka vaikeaa on muuttua aidosti demokraattiseksi maaksi? Erittäin vaikeaa, toivottavasti ei mahdotonta. Suosittelen kuuntelemaan Ruben Stillerin radio-ohjelman Venäjän tulevaisuus – demokratia ei ole itsestäänselvyys. Haastateltavina ovat entinen Moskovan-suurlähettiläs Hannu Himanen sekä Suomeen asettunut toimittaja Polina Kopylova.
Venäjän perustuslaki on pätevä, mutta toimiakseen demokratia tarvitsee monipuoluejärjestelmän, eikä se synny tyhjästä. Venäjän demokraattinen historia on lyhyt, kertoo Kopylova. Duuma toimi tsaarin vallan alla ennen kommunismia vain vuosina 1905-1917. Opin myös, että vakaassa demokratiassa valtiovalta suojelee kansalaisen omistusoikeutta, mutta Venäjällä vaihtuva valtiojohto tukee taloudellisesti niitä, jotka asettuvat valtiojohdon tueksi, ja tämä ylläpitää epävakautta.
KIRJALLISUUTTA – Lue myös Ljudmila Ulitskajan Tyttölapsia, joka sijoittuu Neuvostoliittoon 1950-luvulla ja kertoo tyttöjen elämästä (riippumatta yhteiskuntajärjestelmästä), ja josta bloggasin täällä.
Svetlana Aleksijevits syntyi Ukrainassa, mutta on asunut pitkään Valko-Venäjällä. Hän sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2015. Hänen kirjastaan Tsernobylistä nousee rukous (1999) on vastikään tehty tv-sarja.