Avainsanat: sisällissota, historia, perhekuvaus, Lempikirjani 2018
Voi kuinka itkin lukiessani tätä koskettavaa kirjaa. Sandra (Otava 2017) kertoo Heidi Köngäksen isoäidin tarinan viime vuosisadan alussa. Sandra syntyy köyhään perheeseen ja isän kuoltua hänen äitinsä joutuu luovuttamaan tyttärensä ja poikansa huutolaisiksi. Elämä piikana asettuu aloilleen, kunnes Sandra kohtaa renkinsä ja pari menee naimisiin. Elämä torpparina on niukkaa, mutta hyvää ja onnellista. Sisällissota muuttaa kaiken, vie ensin miehen mennessään ja tuo nälän ja menetykset tullessaan.
Kirja kosketti minua todella syvältä. Tunsin äidin epätoivon täysin epäoikeudenmukaisessa tilanteessa, mutta myös synkimmillä hetkillä kannattelevan rakkauden lapsiaan kohtaan. Oma esiäitini on käynyt läpi samantyyppisen elämän. Luulen, että tunne jonka kirja minussa herätti, tuli sieltä asti, vaikken koskaan häntä tavannutkaan. Kirjan tarina on tärkeä. On tärkeää, että elämme demokratiassa, että meillä on jakamattomat ihmisoikeudet ja että meistä pidetään huolta. Ei ole oikein, että nälänhädän partaalla sinnittelevät ihmiset eivät saa ruokaa ja ovat vaarassa kuolla nälkään. On tärkeää pitää yllä rauha.
Tämäkin kirja on komeillut varauslistojen kärjessä viime vuonna. Kävin katsomassa kirjasta dramatisoidun näytelmän siskoni kanssa. Pieneen esitystilaan oli tullut muitakin kaltaisiamme keski-ikäisiä naisia ehkä muistelemaan myös oman sukunsa tarinaa. Katsoin esityksen rauhallisin mielin, mutta sen jälkeen tulivat kyyneleet. Enkä itkenyt itseäni, luulen, että isoisoäitini itki silloin.